Jäädäkö vai lähteä?

Kävin toukokuun lopulla Kööpenhaminassa, ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen. Päällimmäinen tunne oli outo: samalla tuntui kuin viime kerta olisi ollut aivan juuri ja toisaalta taas, että siitä olisi ollut ikuisuus.

Sen viikonlopun aikana tajusin, etten enää kaipaa Köpikseen. Kaikki oli tuttua, mutta samalla vierasta. Ahdisti olla jälleen samoissa ympyröissä, ihmisten ajatukset tuntuivat tunkkaisilta ja paikat olivat menettäneet hohtonsa. Kaupungilla on aina oma spesiaali paikkansa sydämessäni, mutta se paikka oli olemassa vain kahden vuoden ajan. Siihen on siten mahdotonta palata.

Nurinkurisinta on, että nykyinen kotini on omistamistani kaikkein kotoisin. Rakastan olla kotona: lukea ja ottaa päiväunia parvekkeella, tehdä ruokaa ja huolehtia kasveista. Kaikki on lähellä. Pyöräilyreitti töihin menee pientä päällystämätöntä tietä, järvenrantaa sivuten. Pääsen tallille kymmenessä minuutissa ja pieneen metsään viidessä.

Vaikka kaikki on nyt paremmin kuin hyvin, en silti malta jo odottaa tulevaa. Yritän parhaani mukaan valmistautua kaikkeen mitä ensi vuosi voisi tuoda tullessaan. Kokeilen kepillä jäätä ja otan puheeksi asioita, jotka voivat syöstä minut jälleen myllerrykseen. Olisi helppoa jäädä tuttuun ja turvalliseen, mutta mitä hauskaa siinä olisi?

Haaveilen samalla kymmenestä eri elämästä. Yhdestä suurkaupungin sykkeessä, toisesta Keski-Suomessa omakotitalossa ja kolmannesta vaaleahiekkaisella merenrannalla. Haluaisin kaiken, syödä kakkua ja samalla säilyttää sen. Kokeilla ja kyllästyessäni vaihtaa lennosta, toivoen että joku niistä toisi sen tunteen, josta ei halua luopua.

Mutta sitä tämä elämä on, yhtä etsimistä.

Advertisements

Kymmenen kirjavinkkiä kesään

Kuten tiedetään, kesä on parasta aikaa olla läsnä ja offline, erityisesti loman alkaessa. Viime kesäloman alussa noudatin nerokasta tekniikkaa, jonka ideana oli ottaa kirja käteen aina käden hapuillessa puhelinta. Sillä tahdilla luin kolme kirjaa kahdessa viikossa, se taatusti teki aivoilleni parempaa kuin jatkuva Instagramin selaaminen.

Alkuvuosi on ollut aktiivista aikaa lukemisen saralla ja siitä osaksi kiitos kuuluu perustamalleni kirjaklubille. Toiset kreditit menevät kirjaston varauksille, jotka aina jostain kumman syystä ilmestyvät noudettaviksi samalla hetkellä, kun toinen kirja on vasta alussa. En tiedä mitä taikuruutta kirjaston varausnumerot pitävät sisällään, mutta lukemiseen niillä on ollut positiivinen vaikutus.

Koska tässä blogissa rakastetaan kirjoja, niitä myös listataan. Vuoden tähän mennessä luetut kirjat tulevat tässä.

Elena Ferrante, Kadonneen lapsen tarina. Hurmaavan ja suositun Napoli-sarjan viimeinen osa, jossa kasvutarina saa arvoisensa päätöksen.

Ernest Hemingway, Vanhus ja meri. Klassikko, joka sekä pitkästyttää, että ihastuttaa. Kevyttä kesälukemista.

Virginia Woolf, The Waves. Rakastan Woolfin tyyliä kirjoittaa, mutta hänen teostensa lukeminen on aina hidasta, sillä tekstistä haluaa poimia jokaisen yksityiskohdan. Kaunis kirja ystävyydestä.

A. J. Finn, Nainen ikkunassa. Tätä dekkaria olin odottanut ja ehkä juuri sen takia lukukokemus jäi laihaksi. Kirjassa oli arvoituksellisuutta, mutta loppu oli ennalta-arvattava.

Khaled Hosseini, Tuhat loistavaa aurinkoa. Tästä kirjasta pidin paljon! Kahden afganistanilaisen naisen tarina, joka kertoo paljon vieraan maan kulttuurista ja tavoista.

Henning Mankell, Kennedyn aivot. Vuoden toinen dekkari, joka vei seikkailulle mystisen kuoleman seurauksena. Kirjassa kaikki ei todellakaan ole sitä miltä näyttää ja vielä lopussakin tuntuu siltä, että mitään ei paljastettu.

Saara Turunen, Rakkaudenhirviö. Tämä kirja nauratti, ahdisti ja oli absurdi. Hyvin stereotyyppinen kuvaus suomalaisuudesta ja samalla siitä, kuinka ongelmiaan ei pääse karkuun.

Ruth Ware, Rouva Westaway on kuollut. Tällekin kirjalle oli suuret odotukset, mutta lukukokemus jäi haaleaksi. Dekkari, joka ei oikeastaan ollut jännittävä loppua lukuunottamatta. Keskiössä perintö ja ongelmalliset perhesuhteet.

Sally Rooney, Keskusteluja ystävien kesken. Tämä kirja on ollut suosittu, eikä suotta. Viehättävä, hurmaava ja samalla vakava kertomus nuorista naisista ja taiteilijapiireistä Dublinissa, loistava kesäkirja!

Robert McLiam Wilson, Eureka Street, Belfast. Kertomus tavallisesta elämästä sodan keskellä Pohjois-Irlannissa. Sydäntäsärkevä, mutta samalla toivoa antava teos, joka sai ajattelemaan.

Uutta vanhaa olkkarissa

Olohuoneeseen on seinän maalaamisen jälkeen saatu pari uutta juttua: hylly ja rahi. Tai uutta ja uutta. Ovathan molemmat täällä jo jonkin aikaa olleet, eikä rahia voi millään kuvailla sanalla uusi. Hyllykin odotti seinälle pääsemistä vaatehuoneessa yli kuukauden, mutta nyt on sekin paikoillaan.

Rahia metsästin ihan tosissani lähes vuoden ajan. Mielessä oli nimenomaan vanha ja sopivasti kulahtanut, konjakkinen ja kuvan mukainen malli. Kiersin kierrätyskeskuksia, kyttäsin toria ja epätoivoisuuksissani harkitsin sekä mustan, että ruskean hyväksymistä, mutta olin aina liian hidas. Kunnes tämä precis visioni mukainen tuli vastaan! Niinkin edullisesti kuin kympillä, mikä on harvinaista kun raheista puhutaan.

Hyllyksi halusin jotain todella simppeliä, joten päädyin String Pocketiin. Tasot ovat vielä tyhjähköt, mutta tarkoituksena olisi täyttää niitä kasveilla ja kirjoilla. Kunhan saan aikaiseksi käydä kaivamassa jälkimmäisiä häkkivarastosta, jossa ne ovat edelleen muuton jäljiltä. Haluan jättää tilaa myös mahdollisille keramiikkatuntien tuotoksille, joita tasoilta jo löytyykin.

Olohuoneen nurkkauksesta puuttuu vielä lamppu, jonka haluaisin myös löytää käytettynä. Onneksi se ei nyt kesän tullessa ole ajankohtainen, mutta talven lukuhetkiä ajatellen lisävalo olisi helpotus. Jatketaan siis etsintöjä.

Tällä hetkellä mylläyksen kohteena onkin parveke, jossa on ollut samat tuolit ja pöytä alusta alkaen. Ainoastaan kaksi tuolia ja pöytä, ei siis mitään muuta. Katsotaan, jos saisin siitä jotain dokumentoitua tänne ennen talvea.

Pääsiäinen Sloveniassa

Tämän kirjoituksen otsikkona voisi myös olla Näin minusta tuli luontomatkailija. En enää ihmettele miksi kolmenkymmenen rajapyykillä olevat ihmiset suosivat luontokohteita kaupunkilomien sijaan. Olen virallisesti siirtynyt näiden matkailijoiden kastiin.

Tiivistettynä: kaikki Sloveniassa oli kaunista.

Matkan ajan majoituimme Bledissä Airbnb:n kautta vuokratussa asunnossa – tai ennemminkin paikallisen perheen talon yläkerrassa sijaitsevassa, omalla sisäänkäynnillä varustetussa tilassa, josta löytyi makuuhuone, vessa ja keittiö. Asemapaikkamme oli täydellinen. Parvekkeelta näki suoraan Bled-järvelle ja aamuisin sai seurailla naapureiden pihatöitä rauhassa pienen keskustan hotellihälinältä. Iltaisin istuessamme terassilla taustamusiikkina toimivat haukkuvat koirat ja määkivät lampaat.

Ensimmäisen päivän käytimme Bled-järven ympäri kävellen ja linnalle kavuten. Seuraavana huristelimme Bohijn-järvelle samaa kaavaa noudattaen, tosin käveltyjä kilometrejä tuli tuplasti verrattuna edelliseen päivään järven suuruuden vuoksi. Kipusimme myös reitin Savican vesiputoukselle, parkkipaikalta perille oli yli 500 porrasta.

Matkan rankin koitos oli luvassa reissun kolmantena päivänä, kun ajoimme aamupalan jälkeen 1300 metrin korkeuteen, josta kiipesimme 2014 metriin, vuorelle nimeltä Debela peč. Oli lähellä ettemme jättäneet matkaa puolitiehen lumen vuoksi, tästä syystä kiipeäminen oli myös erittäin rankkaa. Erityisesti lopun jyrkkä nousu otti koville. Maisemat perillä olivat kuitenkin jokaisen hikipisaran ja kirosanan arvoiset, 360 asteen pyörähtämisellä näki ainoastaan vuoria, lunta ja taivaan. Viiden tunnin edestakaisen kapuamisen ja lähes 1500 kilokalorin kuluttamisen jälkeen ravintola Rustikan pizza ja olut maistuivat erityisen hyviltä. Ja ennen kaikkea ansaituilta.

Neljännelle reissupäivälle ainoana suunnitelmana oli käydä rakennustöiden valmistumisen seurauksena juuri avautuneessa Vintgarin rotkossa. Tämä oli matkallamme ainoa paikka, johon oli jonoa. Vaikka vajaan kahden kilometrin pitkospuureitti oli täynnä ihmisiä ja ajoittain ohittaminen oli vaikeaa, rotko oli siitä huolimatta näkemisen arvoinen. Muun ohjelman puuttuessa päädyimme spontaanisti ajamaan Triglavin kansallispuiston läpi Boveciin, jossa istuskelimme joen varrella ja ihastelimme Bokan vesiputousta. Matka takaisin auringon laskiessa oli yksi omista reissun kohokohdistani. Pysähdyimme hetkeksi reitin korkeimmalla kohdalla, asteita oli vain viisi ellei vähemmän ja hiljaisuus leijui ilmassa.

Viimeisenä päivänä oli Ljubljanan vuoro ennen koneeseen nousua. Kaupungin turistikuhina tuntui erityisen päälletunkevalta luonnossa rauhoittumisen jälkeen. Vuorien ja luonnon keskellä aika tuntui pysähtyneen. Ei ollut töitä tai sähköpostia (eikä välillä edes verkkoa puhelimessa), ainoastaan rentoutunut ja onnellinen minä. Kaikkien mykistävien maisemien äärellä omat kalenterimerkinnät ja ongelmat tuntuivat mitättömiltä. Näin täydellisen loman jälkeen oli hankala palata arkeen.

Tiedän varmaksi, että vuorten kanssa tiet kohtaavat ennemmin tai myöhemmin. Oli se sitten Lapissa, Norjassa, Italiassa tai Malesiassa. Sitä odotellessa tulen varmasti vielä palaamaan ajatuksissani Sloveniaan useita kertoja.

Uusia harrastuksia ja unelmia

Varmoja huhtikuun merkkejä: kesäsoittolista on luotu, uudet aurinkolasit ostettu hajonneiden tilalle, pääsiäinen häämöttää näkökentässä ja ohuemmalla takilla pärjää ulkona, kunhan muistaa laittaa kaulahuivin.

Tämä kuukausi on ollut saapuneen kevään lisäksi muullakin tavoin valoisa ja positiivinen. Töissä on tullut pienempiä ja suurempia onnistumisia ja harrastukset menevät hyvällä flowlla eteenpäin. Takin lisäksi kevätkuntoon on päivitetty pyörä ja auto. Mieli on kevyempi, vaikka vauhti onkin kova.

Ratsastuksesta on näiden muutaman lyhyen viikon aikana tullut minulle mielettömän tärkeä harrastus. En yhtään ihmettele syitä sille miksi nuorena hurahdin lajiin ja nyt kaduttaa, että ylipäätään koskaan lopetin. Hevosten kanssa puuhailu on parasta mindfulnessia. Siinä voi keskittyä ainoastaan eläimeen ja siihen mitä on itse tekemässä. Kun keskittyminen herpaantuu, palautteen saa välittömästi. Sekä positiivisen, että negatiivisen. Jokaisen sunnuntain tunnin jälkeen rapsutellessani ratsuani karsinassa olen ollut niin rentoutunut ja tyytyväinen, etten muista milloin ja mistä viimeksi olisin saanut yhtä suuren endorfiiniryöpyn. Takaisin hevosen selkään hyppääminen oli ehdottomasti koko kevään paras päätös. Tosin, sen seurauksena ajattelen aihetta koko ajan ja tulen luultavasti tuhlaamaan viimeisetkin pennoseni kyseiseen harrastukseen. Tästä olotilasta olen ilmeisesti valmis sen verran maksamaankin.

En tiedä mikä siinä onkin, että kevään tullessa kaikki näyttää vähän enemmän mahdolliselta. Tämä hetki on tyytyväisyyttä täynnä ja tuntuu siltä, että ehkä ehdinkin vielä toteuttamaan useamman ääripään unelman tämän eliniän aikana.

Aloitetaan vaikka niistä vuorista, joista kerron ensi kerralla lisää.

Keväisiä ajatuksia

Vielä 48 tuntia sitten ilmassa oli kevättä, jalkakäytävät olivat kuivat ja haaveilin tosissani pyöräilystä maaliskuussa. Sitten tuli lumi, mutta pitäydyn hienosti alkaneessa kevätfiiliksessä edelleen.

Vähistä päivistään huolimatta helmikuu oli monella tapaa käänteentekevä. Istuin reilun vuoden jälkeen jälleen psykologin penkkiin saadakseni työkaluja mieleni poukkoiluun ja hallitsemattomien pelkojen hillintään. Niitä onnekseni sainkin ja olo on ollut huomattavasti parempi sitten vaikean tammikuun. (Syynä mahdollisesti myös aurinko ja lisääntynyt valo.) Pykäsin pystyyn myös kirja- ja askarteluklubin, josta olen haaveillut pienen ikuisuuden. Ensimmäinen tapaaminen sujui ihastuttavasti Hemingwayn ja daiquirien merkeissä. Viimein olen se ihminen, joka kuuluu kulttuurikerhoon. Fancy.

Kakun kermakuorrutteena olen saanut viettää superpaljon aikaa ystävien seurassa, välillä kolmekymppisissä, välillä milloin kenenkin sohvalla ja muutaman tunnin ajan myös Skypessä. Jotain onnea on myös matkassa, sillä löysin viimein sen täydellisen rahin, jota olen etsinyt vuoden päivät. Vieläpä kympillä. Kreisiä.

Kaiken huippuna menin ja pätkäisin hiukset niin lyhyiksi, että ne eivät yletä kunnolla edes olkapäille. Olin kampaamosta lähtiessäni todella tyytyväinen, mutta pientä totuttelua muutos vaatii edelleen, sillä sain eräänä iltana kunnon kriisin aikaiseksi selaillessani vanhoja kuvia pitkillä hiuksilla. Tässä kriisissä taisi tosin olla taustalla vähän muutakin kuin pelkät hiukset, sillä uuden vuosikymmenen vaihtuminen lähestyy kovaa vauhtia. En ole koskaan stressannut iästäni tai siitä mitä tiettyyn ikään mennessä tulisi yhteiskunnan mukaan olla saavutettuna, joten en tiedä mistä tämä kumpuaa. Luulen kuitenkin, että menneiden haikailu on ennemminkin merkki siitä, mitä haluaisin tulevaisuuteeni kuuluvan kuin sen, mitä nyt puuttuu.

Joissain nostalgiapäissäni sain myös idean palata takaisin nuoruudenharrastukseni pariin, jonka seurauksena ilmoittauduin kuukauden kestävälle ratsastuskurssille. Aktiivisista tunneista ja kilpailuista on kulunut jo yli kymmenen vuotta, enkä todellakaan tiedä jaksanko innostua hevosharrastuksesta samaan tapaan enää tässä iässä.

Ei kuitenkaan voi tietää ellei kokeile. Siinäpä teemaa tälle keväälle.

Olohuoneen uusi seinä

Jotta elämä ei olisi käynyt liian tylsäksi, tuli viime vuoden lopulla vielä eteen muutto takaisin omaan kotiin. Siihen samaiseen, josta aikanaan lähdin Kööpenhaminaan ja vannoin, etten koskaan enää palaisi. Lopulta löysin itseni kuitenkin samasta osoitteesta eri huonekalujen kanssa, eikä paluu oikeastaan enää tuntunutkaan niin hirveältä.

Alun perin muuttaessani asuntooni ensimmäistä kertaa (ja itse asiassa myös ensimmäistä kertaa yksin), oli se vastavalmistunut omistajansa tapaan. Silloin huonekalut olivat mitä olivat, seinät jätettiin tarkoituksella poraamatta ja valkoisiksi. Jo silloin tiesin kuitenkin minkä seinän haluaisin maalata eriväriseksi sitten joskus.

Sohva Asko, lamppu HK living, sivupöytä Ikea ja tyynyt H&M Home

Nyt asunto on sama, mutta tilanne eri. Huonekalut ovat uusia ja osa niistä puuttuu, sillä ulkomaille muuttaessa sitä haluaa hankkiutua eroon kaikesta. Maalaushalut olivat edelleen, vielä kolmenkin vuoden jälkeen voimissaan. Väri valikoitui lopulta helposti, vaikka alkuun ajattelinkin sen olevan liian tumma. Ensin olin varma, että seinä maalataan Tikkurilan Nefriitillä (N494), mutta pidemmän pohdinnan jälkeen se oli liian pliisu. Mielessä kävi vielä Tikkurilan Petrooli (S491), mutta todettuani sen liian siniseksi jäi ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi Tikkurilan Syvänne (N439). Ja pakko sanoa, että seinästä tuli juuri sellainen kuin visioin.

Olohuoneen tai ehkä oikeammin olonurkkauksen seinä aiheuttaa edelleen riemunkiljahduksia ja puhdasta onnea jokaisella kotiintulokerralla. Seinälle olisi vielä jossain välissä ihanaa saada hylly ja lyhdyn tilalle jalkalamppu, mutta niiden hankinnan aika on myöhemmin. Nyt keskityn ihailemaan uutta seinää sellaisena kuin se on ja kiittämään maalaria projektin toteutuksesta.

Miten vastuullisuus näkyy (ja ei näy) arjessani?

Vastuullisuus ja kestävästi eläminen on ollut paljon esillä blogeissa ja mediassa varsinkin viime vuoden puolella. Osallistuin silloin itsekin useampaan keskusteluun aiheesta, etenkin niihin, joiden mukaan mitään ei ole enää tehtävissä, sillä tämä taistelu on hävitty joka tapauksessa. Tämä ei tietenkään ole oma kantani, etenkin kun asia koskettaa minua jo ihan ammattini puolesta.

Ymmärrän kuitenkin sen, miksi tilanne vaikuttaa toivottomalta. On aina joku joka saastuttaa enemmän, mutta samalla on aina joku joka tekee enemmän. Tärkeää on tiedostaa, sillä tietämättömän teot ovat vielä perusteltuja. Kuitenkin, tiedostavaa ihmistä joka tiedostamisesta huolimatta tekee, kutsutaan ignorantiksi.

Ja tunnustan itsekin olevani ignorantti monissakin asioissa. Vaikka koen eläväni suhteellisen ekologisesti, teen edelleen huonoja valintoja. Siitä huolimatta, tiedostan että voisin tehdä asioita paremmin ja pyrin siihen. Joka päivä. Muiden tekemättömyys ei anna minulle oikeutta olla tekemättä mitään.

Alle yritin listata asioita, joiden saralla olen ryhdistäytynyt muutaman viimeisen vuoden aikana. Nämä ovat hiljalleen muodostuneet itsestäänselvyyksiksi, mutta sitä ne eivät aina ole olleet. Monessa asiassa on edelleen varaa parantaa, enkä koe millään muotoa olevani täydellinen. Niistä lisää tekstin lopussa.

Tässä siis pieni yhteenveto omasta kestävästä arjestani:

Minulla on sopimus ekosähköön. Suomalaisten hiilijalanjäljestä suurin osa tulee ehdottomasti sähköstä, sillä asuntojen lämmitykseen talvisin kuluu paljon energiaa. Uusiutuvissa energialähteissä on edelleen paljon ongelmia ratkaistavana, mutta tulevaisuuden kannalta suunta on oikea. Vaikka kotiin tuleva sähkö on ihan sitä samaa riippuen siitä, onko sopimus ekosähköön vai ei, haluan silti valinnoillani tukea uusiutuvia energialähteitä.

Syön kasvisruokaa 99 % ajasta. Olen vierastanut luokittelua ja itseni kutsumista kasvissyöjäksi, sillä syön kalaa tai muita mereneläviä 1-2 kertaa kuukaudessa. Punaista lihaa ja kanaa en ole syönyt vuosiin (lukuun ottamatta kerran vuodessa tai kahdessa tapahtuvaa satunnaista mustaamakkaraa). Maidon jätin jo ala-asteella laktoosi-intoleranssin toteamisen jälkeen, mutta edelleen saatan käyttää sitä kahvissa esimerkiksi kyläillessä. Kananmunia ja pieniä määriä juustoa menee edelleen, niidenkin kulutuksessa pyrin tekemään vastuullisia valintoja. Esimerkiksi kananmunat ostan nykyään REKO:sta Mäntymäen luomutilalta, joka toimii Hyvinkäällä.

Heitän harvoin ruokaa roskiin, sillä se on mielessäni verrattavissa rahan roskiin heittämiseen. Pakastan valmistettua ruokaa, yrttejä, leipää ja hedelmiä. Käytän usein ruoanlaittoon jääkaapista löytyviä jämiä ja minulla on esimerkiksi edelleen viimesyksynä poimittuja omenoita pakkasessa.

Shoppailen harvoin. Vuoden aikana ostamani vaatteet ovat laskettavissa kahden käden sormilla. Jos ostan uutta, yleensä se on rikkinäisen tilalle. Vanhatkin vaatteet pyrin hyödyntämään loppuun asti, esimerkiksi reikäisiä nilkkureitani käytän aina keramiikkakurssilla, jossa savea saattaa lentää vaatteille. Jos äidiltä perittyjä Leviksen kymmeniä vuosia vanhoja farkkuja ei lasketa, vanhimmat jokaviikkoisessa käytössä olevat vaatteeni ovat ainakin seitsemän vuotta vanhoja. Periaatteeni on ostaa hyvälaatuisia vaatteita, joita voin käyttää useiden vuosien ajan. Syynään materiaalilaput aina tarkkaan ja esimerkiksi akryylia sisältäviä vaatteita en osta koskaan.

Yritän muutenkin vältellä tavaroiden ostamista. Olen aktiivinen kirjaston asiakas, omistan tasan yhden paistinpannun ja kaksi kattilaa. Ostan myös huonekaluja käytettynä tai rakennan itse. Jos asunnostani uupuu jotain, elän ilman sitä kunnes löydän sen käytettynä tai kyllästyn odotteluun. Olen rakentanut isäni avustuksella esimerkiksi puulaatikkohyllyn ja tv-tason. Seuraavaksi nikkarointilistalla on peilin kehykset ja penkki eteiseen. Harkitsen ostoksia pitkään, välillä useita päiviä tai viikkoja. Esimerkiksi eteisessäni ei edelleenkään ole lamppua, sillä en ole täysin varma millaisen haluan.

Pesen pyykkiä ja tiskiä koneella noin kerran viikossa tai harvemmin. Tosin, en aina läheskään täysiä koneellisia, sillä en omista niin paljon vaatteita. Monella perheellisellä tuskin on tällaiseen mahdollisuutta ja koneellisia tulee pestyä useammin viikossa, mutta yksineläjänä tämä sopii hyvin minulle.

Kuljen paljon pyörällä sään salliessa. Viime kesänä kävin töissä pyörällä useita kertoja viikossa. Vielä joulukuun alussa pyöräilin ystävälleni, lunta ei silloin ollut maassa. Pyöräily jäi päälle Tanskassa asuttujen vuosien jälkeen ja toivoisin, että sitä pystyisi tekemään täällä talvellakin. Tosin, kyse ei taida olla pystymisestä, vaan varusteista. Tämänhetkinen pyöräni ei kuitenkaan valitettavasti ainakaan sellaisenaan sovellu talvipyöräilyyn, enkä ole vielä kokenut uuden pyörän ostamista tarpeelliseksi.

Käytän lasipulloa vesipullona. Minulla on edelleen käytössä muutama vuosi sitten ostamani Lifefactoryn pullo, johon olen ollut tyytyväinen. Se on kulkenut mukanani kaikilla matkoilla, eikä muovipulloihin juuri ole tullut kajottua. Tiskikonepestävyydestä tulee tälle pullolle myös täysi kymppi.

Kierrätän kaikki jätteet, eikä sekajätettä oikeastaan synny lainkaan. Biojäte, muovi, kartonki, paperi, lasi, metalli, palautuspullot ja satunnainen ongelmajäte löytävät kaikki automaattisesti paikkansa. Kierrättäminen on tehty superhelpoksi ja se edistää ja pidentää materiaalien elinkaarta.

Käytän palashampoota. Lushilla on ehdottomasti paras valikoima, vielä kun löytäisi sopivan palahoitoaineen. Toivoisin kosmetiikkaan lisää ekologisia pakkausvaihtoehtoja, niitä on onneksi varmasti tulossa tulevaisuudessa.

Kaiken tämän kukkuraksi, löytyy omasta elämäntyylistäni myös ympäristöä kuormittavia ja hiilijalanjälkeä lisääviä asioita. Ensinnäkin, omistan auton, joka kulkee bensiinillä. Auto helpottaa elämääni paljon, mutta teoriassa pärjäisin myös julkisen liikenteen varassa ja niin varmasti tekisinkin, jos se ajankäytöllisesti olisi mahdollista. Mikään omistamani auto ei ole ollut uusi ja kaksi edellistä olen käyttänyt niiden elinkaaren päähän eli romuttamolle saakka. Talviaikaan pyrin menemään lyhyet matkat kävellen ja loppuajan vuodesta pidemmät pyörällä, kuten kirjoitinkin. Kuitenkin on myönnettävä, että suurten ostosten kauppareissut ovat paljon mukavampia autolla. Auto tuo minulle myös vapautta: voin tulla ja mennä silloin kun haluan. Jos minulle olisi taloudellisesti mahdollista vaihtaa sähköautoon, hybridiin tai biokaasulla toimivaan sellaiseen, tekisin sen varmasti.

Autoilun lisäksi toinen päästöpaheeni on lentäminen. Omilla matkoilla käyn 2-3 kertaa vuodessa ja työn puolesta matkoja tulee jonkin verran. Viimeisen viiden vuoden aikana olen lentänyt ainoastaan Euroopan sisällä ja ottanut suoran lennon aina kun se on ollut mahdollista. Yksi iso syy omalle matkustamiselle on ympäri maailmaa asuvat ystävät, vaikka yhteydenpito hoidetaankin suurimman osan ajasta Skypen ja viestien välityksellä. Pyrin kuitenkin matkustamaan kestävästi ja elämään matkoillani samojen standardien mukaisesti kun normaaliarjessakin. Yritän aina tukea paikallista toimintaa, enkä juuri shoppaile. Voisin hyvin matkustaa maateitse, ja kerran olen niin tehnytkin 12 tunnin bussi-junamatkalla Kööpenhaminasta Müncheniin, jos se olisi ajankäytöllisesti mahdollista.

Millaisia ympäristötekoja tai -paheita sinulla on? Ja minkä suhteen olisi vielä parannettavaa?

Syvällä sumussa

Tammikuu on ollut minulle aina vaikea. Kylmin, pisimmältä tuntuva ja lumisin kuukausi. Eikä tämä vuosi ole valitettavasti ollut poikkeus.

On siis ollut normaalia suurempia käynnistymisvaikeuksia. Päivät ovat tuntuneet pitkiltä ja sumuisilta ja viikkojen läpi eläminen on ollut juoksuhiekassa rämpimistä. Mitä enemmän yrittää pyristellä pintaan, sitä syvemmälle uppoaa.

Kaikista vaikeinta on myöntää jaksamattomuutensa itselleen. Armottomuus tulee esille kirkkaimmin niissä tilanteissa, kun työpaikalla keskustellaan omista fyysisistä aktiviteeteista ja omana saavutuksena on lähinnä sängystä nouseminen. Vähäisinkin määrä on liikaa. Pää on utuinen ja käy silti ylikierroksilla, siinä alkuvuoden suosituin cocktail.

Se ihminen, joka jaksaa ja pärjää on juuri nyt tavoittamattomissa. Apu on matkalla, mutta esille on noussut pelko siitä, että ehkä sekään ei enää auta. Ehkä olen pysyvästi rikki.

Sopii toivoa, että kevät ojentaa kätensä ja nostaa takaisin pintaan.

Vuoden ensimmäinen

Eilen muiden kilistellessä skumppalaseja, oma iltani kului riisipuuroa syödessä (kyllä, joulu ei ole ohi vieläkään) ja fysioterapeutin määräämiä jumppaliikkeitä tehdessä. Rakettien pauke kuului taustalla nukahtaessani, mutta aamukolmelta herätessäni se oli hiljentynyt. Rauhallinen vuodenvaihde teki hyvää. Toisena ääripäänä olisi ollut viettää se Münchenissä, mutta en millään voinut oikeuttaa itselleni kolmen päivän täyteen ahdettua pikamatkaa sinne asti. Huippuseurasta huolimatta.

En millään haluaisi kirjoittaa kliseitä viime vuodesta. Sanottakoon sen verran, että se meni nopeasti. Tuli uusi ja ihana työ, muutto, kuumin kesä miesmuistiin, helteinen viikko Lissabonissa ja vieraita Köpiksestä. Siinä missä kevät tuntui aurinkoiselta ja energiseltä, syksy uuvutti ja toi mukanaan ahdistuksen. Tänään yritän olla ensisijaisesti kiitollinen kaikesta. Unelmieni työstä, mutta samalla ystävistä ja perheestä, ja ennen kaikkea terveydestä. Kaikista uusista ihmisistä, niistä joiden kanssa olen lähentynyt ja niistä joiden kanssa etääntynyt. Jokaisesta ylä- ja alamäestä, naurunsekaisista päivistä ja myös niistä useista surullisista päivistä, jotka vietin kokonaan sängyssä.

Tänä vuonna haluan keskittyä olennaiseen ja olla enemmän läsnä. Haluan voida hyvin ja oppia arvostamaan kaikkea sitä mitä jo on. Sen vuoksi tammikuu tulee sisältämään sometonta aikaa, avoimessa yliopistossa opiskelua, itsestä huolehtimista ja tärkeitä ihmisiä. Tuokoon vuosi tullessaan mitä tuo, varmaa on ainoastaan muutos.

Ihanaa vuoden ensimmäistä.