Uusia harrastuksia ja unelmia

Varmoja huhtikuun merkkejä: kesäsoittolista on luotu, uudet aurinkolasit ostettu hajonneiden tilalle, pääsiäinen häämöttää näkökentässä ja ohuemmalla takilla pärjää ulkona, kunhan muistaa laittaa kaulahuivin.

Tämä kuukausi on ollut saapuneen kevään lisäksi muullakin tavoin valoisa ja positiivinen. Töissä on tullut pienempiä ja suurempia onnistumisia ja harrastukset menevät hyvällä flowlla eteenpäin. Takin lisäksi kevätkuntoon on päivitetty pyörä ja auto. Mieli on kevyempi, vaikka vauhti onkin kova.

Ratsastuksesta on näiden muutaman lyhyen viikon aikana tullut minulle mielettömän tärkeä harrastus. En yhtään ihmettele syitä sille miksi nuorena hurahdin lajiin ja nyt kaduttaa, että ylipäätään koskaan lopetin. Hevosten kanssa puuhailu on parasta mindfulnessia. Siinä voi keskittyä ainoastaan eläimeen ja siihen mitä on itse tekemässä. Kun keskittyminen herpaantuu, palautteen saa välittömästi. Sekä positiivisen, että negatiivisen. Jokaisen sunnuntain tunnin jälkeen rapsutellessani ratsuani karsinassa olen ollut niin rentoutunut ja tyytyväinen, etten muista milloin ja mistä viimeksi olisin saanut yhtä suuren endorfiiniryöpyn. Takaisin hevosen selkään hyppääminen oli ehdottomasti koko kevään paras päätös. Tosin, sen seurauksena ajattelen aihetta koko ajan ja tulen luultavasti tuhlaamaan viimeisetkin pennoseni kyseiseen harrastukseen. Tästä olotilasta olen ilmeisesti valmis sen verran maksamaankin.

En tiedä mikä siinä onkin, että kevään tullessa kaikki näyttää vähän enemmän mahdolliselta. Tämä hetki on tyytyväisyyttä täynnä ja tuntuu siltä, että ehkä ehdinkin vielä toteuttamaan useamman ääripään unelman tämän eliniän aikana.

Aloitetaan vaikka niistä vuorista, joista kerron ensi kerralla lisää.

Advertisements

Keväisiä ajatuksia

Vielä 48 tuntia sitten ilmassa oli kevättä, jalkakäytävät olivat kuivat ja haaveilin tosissani pyöräilystä maaliskuussa. Sitten tuli lumi, mutta pitäydyn hienosti alkaneessa kevätfiiliksessä edelleen.

Vähistä päivistään huolimatta helmikuu oli monella tapaa käänteentekevä. Istuin reilun vuoden jälkeen jälleen psykologin penkkiin saadakseni työkaluja mieleni poukkoiluun ja hallitsemattomien pelkojen hillintään. Niitä onnekseni sainkin ja olo on ollut huomattavasti parempi sitten vaikean tammikuun. (Syynä mahdollisesti myös aurinko ja lisääntynyt valo.) Pykäsin pystyyn myös kirja- ja askarteluklubin, josta olen haaveillut pienen ikuisuuden. Ensimmäinen tapaaminen sujui ihastuttavasti Hemingwayn ja daiquirien merkeissä. Viimein olen se ihminen, joka kuuluu kulttuurikerhoon. Fancy.

Kakun kermakuorrutteena olen saanut viettää superpaljon aikaa ystävien seurassa, välillä kolmekymppisissä, välillä milloin kenenkin sohvalla ja muutaman tunnin ajan myös Skypessä. Jotain onnea on myös matkassa, sillä löysin viimein sen täydellisen rahin, jota olen etsinyt vuoden päivät. Vieläpä kympillä. Kreisiä.

Kaiken huippuna menin ja pätkäisin hiukset niin lyhyiksi, että ne eivät yletä kunnolla edes olkapäille. Olin kampaamosta lähtiessäni todella tyytyväinen, mutta pientä totuttelua muutos vaatii edelleen, sillä sain eräänä iltana kunnon kriisin aikaiseksi selaillessani vanhoja kuvia pitkillä hiuksilla. Tässä kriisissä taisi tosin olla taustalla vähän muutakin kuin pelkät hiukset, sillä uuden vuosikymmenen vaihtuminen lähestyy kovaa vauhtia. En ole koskaan stressannut iästäni tai siitä mitä tiettyyn ikään mennessä tulisi yhteiskunnan mukaan olla saavutettuna, joten en tiedä mistä tämä kumpuaa. Luulen kuitenkin, että menneiden haikailu on ennemminkin merkki siitä, mitä haluaisin tulevaisuuteeni kuuluvan kuin sen, mitä nyt puuttuu.

Joissain nostalgiapäissäni sain myös idean palata takaisin nuoruudenharrastukseni pariin, jonka seurauksena ilmoittauduin kuukauden kestävälle ratsastuskurssille. Aktiivisista tunneista ja kilpailuista on kulunut jo yli kymmenen vuotta, enkä todellakaan tiedä jaksanko innostua hevosharrastuksesta samaan tapaan enää tässä iässä.

Ei kuitenkaan voi tietää ellei kokeile. Siinäpä teemaa tälle keväälle.

Olohuoneen uusi seinä

Jotta elämä ei olisi käynyt liian tylsäksi, tuli viime vuoden lopulla vielä eteen muutto takaisin omaan kotiin. Siihen samaiseen, josta aikanaan lähdin Kööpenhaminaan ja vannoin, etten koskaan enää palaisi. Lopulta löysin itseni kuitenkin samasta osoitteesta eri huonekalujen kanssa, eikä paluu oikeastaan enää tuntunutkaan niin hirveältä.

Alun perin muuttaessani asuntooni ensimmäistä kertaa (ja itse asiassa myös ensimmäistä kertaa yksin), oli se vastavalmistunut omistajansa tapaan. Silloin huonekalut olivat mitä olivat, seinät jätettiin tarkoituksella poraamatta ja valkoisiksi. Jo silloin tiesin kuitenkin minkä seinän haluaisin maalata eriväriseksi sitten joskus.

Sohva Asko, lamppu HK living, sivupöytä Ikea ja tyynyt H&M Home

Nyt asunto on sama, mutta tilanne eri. Huonekalut ovat uusia ja osa niistä puuttuu, sillä ulkomaille muuttaessa sitä haluaa hankkiutua eroon kaikesta. Maalaushalut olivat edelleen, vielä kolmenkin vuoden jälkeen voimissaan. Väri valikoitui lopulta helposti, vaikka alkuun ajattelinkin sen olevan liian tumma. Ensin olin varma, että seinä maalataan Tikkurilan Nefriitillä (N494), mutta pidemmän pohdinnan jälkeen se oli liian pliisu. Mielessä kävi vielä Tikkurilan Petrooli (S491), mutta todettuani sen liian siniseksi jäi ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi Tikkurilan Syvänne (N439). Ja pakko sanoa, että seinästä tuli juuri sellainen kuin visioin.

Olohuoneen tai ehkä oikeammin olonurkkauksen seinä aiheuttaa edelleen riemunkiljahduksia ja puhdasta onnea jokaisella kotiintulokerralla. Seinälle olisi vielä jossain välissä ihanaa saada hylly ja lyhdyn tilalle jalkalamppu, mutta niiden hankinnan aika on myöhemmin. Nyt keskityn ihailemaan uutta seinää sellaisena kuin se on ja kiittämään maalaria projektin toteutuksesta.

Miten vastuullisuus näkyy (ja ei näy) arjessani?

Vastuullisuus ja kestävästi eläminen on ollut paljon esillä blogeissa ja mediassa varsinkin viime vuoden puolella. Osallistuin silloin itsekin useampaan keskusteluun aiheesta, etenkin niihin, joiden mukaan mitään ei ole enää tehtävissä, sillä tämä taistelu on hävitty joka tapauksessa. Tämä ei tietenkään ole oma kantani, etenkin kun asia koskettaa minua jo ihan ammattini puolesta.

Ymmärrän kuitenkin sen, miksi tilanne vaikuttaa toivottomalta. On aina joku joka saastuttaa enemmän, mutta samalla on aina joku joka tekee enemmän. Tärkeää on tiedostaa, sillä tietämättömän teot ovat vielä perusteltuja. Kuitenkin, tiedostavaa ihmistä joka tiedostamisesta huolimatta tekee, kutsutaan ignorantiksi.

Ja tunnustan itsekin olevani ignorantti monissakin asioissa. Vaikka koen eläväni suhteellisen ekologisesti, teen edelleen huonoja valintoja. Siitä huolimatta, tiedostan että voisin tehdä asioita paremmin ja pyrin siihen. Joka päivä. Muiden tekemättömyys ei anna minulle oikeutta olla tekemättä mitään.

Alle yritin listata asioita, joiden saralla olen ryhdistäytynyt muutaman viimeisen vuoden aikana. Nämä ovat hiljalleen muodostuneet itsestäänselvyyksiksi, mutta sitä ne eivät aina ole olleet. Monessa asiassa on edelleen varaa parantaa, enkä koe millään muotoa olevani täydellinen. Niistä lisää tekstin lopussa.

Tässä siis pieni yhteenveto omasta kestävästä arjestani:

Minulla on sopimus ekosähköön. Suomalaisten hiilijalanjäljestä suurin osa tulee ehdottomasti sähköstä, sillä asuntojen lämmitykseen talvisin kuluu paljon energiaa. Uusiutuvissa energialähteissä on edelleen paljon ongelmia ratkaistavana, mutta tulevaisuuden kannalta suunta on oikea. Vaikka kotiin tuleva sähkö on ihan sitä samaa riippuen siitä, onko sopimus ekosähköön vai ei, haluan silti valinnoillani tukea uusiutuvia energialähteitä.

Syön kasvisruokaa 99 % ajasta. Olen vierastanut luokittelua ja itseni kutsumista kasvissyöjäksi, sillä syön kalaa tai muita mereneläviä 1-2 kertaa kuukaudessa. Punaista lihaa ja kanaa en ole syönyt vuosiin (lukuun ottamatta kerran vuodessa tai kahdessa tapahtuvaa satunnaista mustaamakkaraa). Maidon jätin jo ala-asteella laktoosi-intoleranssin toteamisen jälkeen, mutta edelleen saatan käyttää sitä kahvissa esimerkiksi kyläillessä. Kananmunia ja pieniä määriä juustoa menee edelleen, niidenkin kulutuksessa pyrin tekemään vastuullisia valintoja. Esimerkiksi kananmunat ostan nykyään REKO:sta Mäntymäen luomutilalta, joka toimii Hyvinkäällä.

Heitän harvoin ruokaa roskiin, sillä se on mielessäni verrattavissa rahan roskiin heittämiseen. Pakastan valmistettua ruokaa, yrttejä, leipää ja hedelmiä. Käytän usein ruoanlaittoon jääkaapista löytyviä jämiä ja minulla on esimerkiksi edelleen viimesyksynä poimittuja omenoita pakkasessa.

Shoppailen harvoin. Vuoden aikana ostamani vaatteet ovat laskettavissa kahden käden sormilla. Jos ostan uutta, yleensä se on rikkinäisen tilalle. Vanhatkin vaatteet pyrin hyödyntämään loppuun asti, esimerkiksi reikäisiä nilkkureitani käytän aina keramiikkakurssilla, jossa savea saattaa lentää vaatteille. Jos äidiltä perittyjä Leviksen kymmeniä vuosia vanhoja farkkuja ei lasketa, vanhimmat jokaviikkoisessa käytössä olevat vaatteeni ovat ainakin seitsemän vuotta vanhoja. Periaatteeni on ostaa hyvälaatuisia vaatteita, joita voin käyttää useiden vuosien ajan. Syynään materiaalilaput aina tarkkaan ja esimerkiksi akryylia sisältäviä vaatteita en osta koskaan.

Yritän muutenkin vältellä tavaroiden ostamista. Olen aktiivinen kirjaston asiakas, omistan tasan yhden paistinpannun ja kaksi kattilaa. Ostan myös huonekaluja käytettynä tai rakennan itse. Jos asunnostani uupuu jotain, elän ilman sitä kunnes löydän sen käytettynä tai kyllästyn odotteluun. Olen rakentanut isäni avustuksella esimerkiksi puulaatikkohyllyn ja tv-tason. Seuraavaksi nikkarointilistalla on peilin kehykset ja penkki eteiseen. Harkitsen ostoksia pitkään, välillä useita päiviä tai viikkoja. Esimerkiksi eteisessäni ei edelleenkään ole lamppua, sillä en ole täysin varma millaisen haluan.

Pesen pyykkiä ja tiskiä koneella noin kerran viikossa tai harvemmin. Tosin, en aina läheskään täysiä koneellisia, sillä en omista niin paljon vaatteita. Monella perheellisellä tuskin on tällaiseen mahdollisuutta ja koneellisia tulee pestyä useammin viikossa, mutta yksineläjänä tämä sopii hyvin minulle.

Kuljen paljon pyörällä sään salliessa. Viime kesänä kävin töissä pyörällä useita kertoja viikossa. Vielä joulukuun alussa pyöräilin ystävälleni, lunta ei silloin ollut maassa. Pyöräily jäi päälle Tanskassa asuttujen vuosien jälkeen ja toivoisin, että sitä pystyisi tekemään täällä talvellakin. Tosin, kyse ei taida olla pystymisestä, vaan varusteista. Tämänhetkinen pyöräni ei kuitenkaan valitettavasti ainakaan sellaisenaan sovellu talvipyöräilyyn, enkä ole vielä kokenut uuden pyörän ostamista tarpeelliseksi.

Käytän lasipulloa vesipullona. Minulla on edelleen käytössä muutama vuosi sitten ostamani Lifefactoryn pullo, johon olen ollut tyytyväinen. Se on kulkenut mukanani kaikilla matkoilla, eikä muovipulloihin juuri ole tullut kajottua. Tiskikonepestävyydestä tulee tälle pullolle myös täysi kymppi.

Kierrätän kaikki jätteet, eikä sekajätettä oikeastaan synny lainkaan. Biojäte, muovi, kartonki, paperi, lasi, metalli, palautuspullot ja satunnainen ongelmajäte löytävät kaikki automaattisesti paikkansa. Kierrättäminen on tehty superhelpoksi ja se edistää ja pidentää materiaalien elinkaarta.

Käytän palashampoota. Lushilla on ehdottomasti paras valikoima, vielä kun löytäisi sopivan palahoitoaineen. Toivoisin kosmetiikkaan lisää ekologisia pakkausvaihtoehtoja, niitä on onneksi varmasti tulossa tulevaisuudessa.

Kaiken tämän kukkuraksi, löytyy omasta elämäntyylistäni myös ympäristöä kuormittavia ja hiilijalanjälkeä lisääviä asioita. Ensinnäkin, omistan auton, joka kulkee bensiinillä. Auto helpottaa elämääni paljon, mutta teoriassa pärjäisin myös julkisen liikenteen varassa ja niin varmasti tekisinkin, jos se ajankäytöllisesti olisi mahdollista. Mikään omistamani auto ei ole ollut uusi ja kaksi edellistä olen käyttänyt niiden elinkaaren päähän eli romuttamolle saakka. Talviaikaan pyrin menemään lyhyet matkat kävellen ja loppuajan vuodesta pidemmät pyörällä, kuten kirjoitinkin. Kuitenkin on myönnettävä, että suurten ostosten kauppareissut ovat paljon mukavampia autolla. Auto tuo minulle myös vapautta: voin tulla ja mennä silloin kun haluan. Jos minulle olisi taloudellisesti mahdollista vaihtaa sähköautoon, hybridiin tai biokaasulla toimivaan sellaiseen, tekisin sen varmasti.

Autoilun lisäksi toinen päästöpaheeni on lentäminen. Omilla matkoilla käyn 2-3 kertaa vuodessa ja työn puolesta matkoja tulee jonkin verran. Viimeisen viiden vuoden aikana olen lentänyt ainoastaan Euroopan sisällä ja ottanut suoran lennon aina kun se on ollut mahdollista. Yksi iso syy omalle matkustamiselle on ympäri maailmaa asuvat ystävät, vaikka yhteydenpito hoidetaankin suurimman osan ajasta Skypen ja viestien välityksellä. Pyrin kuitenkin matkustamaan kestävästi ja elämään matkoillani samojen standardien mukaisesti kun normaaliarjessakin. Yritän aina tukea paikallista toimintaa, enkä juuri shoppaile. Voisin hyvin matkustaa maateitse, ja kerran olen niin tehnytkin 12 tunnin bussi-junamatkalla Kööpenhaminasta Müncheniin, jos se olisi ajankäytöllisesti mahdollista.

Millaisia ympäristötekoja tai -paheita sinulla on? Ja minkä suhteen olisi vielä parannettavaa?

Syvällä sumussa

Tammikuu on ollut minulle aina vaikea. Kylmin, pisimmältä tuntuva ja lumisin kuukausi. Eikä tämä vuosi ole valitettavasti ollut poikkeus.

On siis ollut normaalia suurempia käynnistymisvaikeuksia. Päivät ovat tuntuneet pitkiltä ja sumuisilta ja viikkojen läpi eläminen on ollut juoksuhiekassa rämpimistä. Mitä enemmän yrittää pyristellä pintaan, sitä syvemmälle uppoaa.

Kaikista vaikeinta on myöntää jaksamattomuutensa itselleen. Armottomuus tulee esille kirkkaimmin niissä tilanteissa, kun työpaikalla keskustellaan omista fyysisistä aktiviteeteista ja omana saavutuksena on lähinnä sängystä nouseminen. Vähäisinkin määrä on liikaa. Pää on utuinen ja käy silti ylikierroksilla, siinä alkuvuoden suosituin cocktail.

Se ihminen, joka jaksaa ja pärjää on juuri nyt tavoittamattomissa. Apu on matkalla, mutta esille on noussut pelko siitä, että ehkä sekään ei enää auta. Ehkä olen pysyvästi rikki.

Sopii toivoa, että kevät ojentaa kätensä ja nostaa takaisin pintaan.

Vuoden ensimmäinen

Eilen muiden kilistellessä skumppalaseja, oma iltani kului riisipuuroa syödessä (kyllä, joulu ei ole ohi vieläkään) ja fysioterapeutin määräämiä jumppaliikkeitä tehdessä. Rakettien pauke kuului taustalla nukahtaessani, mutta aamukolmelta herätessäni se oli hiljentynyt. Rauhallinen vuodenvaihde teki hyvää. Toisena ääripäänä olisi ollut viettää se Münchenissä, mutta en millään voinut oikeuttaa itselleni kolmen päivän täyteen ahdettua pikamatkaa sinne asti. Huippuseurasta huolimatta.

En millään haluaisi kirjoittaa kliseitä viime vuodesta. Sanottakoon sen verran, että se meni nopeasti. Tuli uusi ja ihana työ, muutto, kuumin kesä miesmuistiin, helteinen viikko Lissabonissa ja vieraita Köpiksestä. Siinä missä kevät tuntui aurinkoiselta ja energiseltä, syksy uuvutti ja toi mukanaan ahdistuksen. Tänään yritän olla ensisijaisesti kiitollinen kaikesta. Unelmieni työstä, mutta samalla ystävistä ja perheestä, ja ennen kaikkea terveydestä. Kaikista uusista ihmisistä, niistä joiden kanssa olen lähentynyt ja niistä joiden kanssa etääntynyt. Jokaisesta ylä- ja alamäestä, naurunsekaisista päivistä ja myös niistä useista surullisista päivistä, jotka vietin kokonaan sängyssä.

Tänä vuonna haluan keskittyä olennaiseen ja olla enemmän läsnä. Haluan voida hyvin ja oppia arvostamaan kaikkea sitä mitä jo on. Sen vuoksi tammikuu tulee sisältämään sometonta aikaa, avoimessa yliopistossa opiskelua, itsestä huolehtimista ja tärkeitä ihmisiä. Tuokoon vuosi tullessaan mitä tuo, varmaa on ainoastaan muutos.

Ihanaa vuoden ensimmäistä.

Loppuvuoden kirjavinkit

IMG_0325

Otan usein kuvia kirjojen teksteistä palatakseni niihin myöhemmin, esimerkiksi tämä pätkä Middlesexistä sai sydämeni läikähtämään.

Kesäisen kirjavinkkikirjoitukseni jälkeen lukemiseen muodostuikin pieni tauko: kahteen kuukauteen en lukenut kirjoja juuri yhtään. Ajattelin jo hyvän alkuvuoden lukuputken päättyneen, kunnes sain taas tartuttua kirjaan. Lokakuun ja joulukuun välinen aika oli muuttoineen ja muine tapahtumineen hektistä aikaa, joten lukemiseen varattu aika oli rajattua. Illoista sain kuitenkin nipistettyä aikaa sekä kirjoille, että Netflixille (olen niin koukussa Outlanderiin, ettei se enää ole varmasti normaalia). Sain myös yllätyslahjana kolmen kuukauden ilmaisjakson BookBeatiin eli olen viimein päässyt sisälle äänikirjojen maailmaan. Eivät ne vieläkään kirjoitettua tekstiä voita, mutta kuuntelu siivotessa, ruokaa laittaessa tai matkustaessa on kieltämättä kätevää.

Loppuvuoden kirjalista on tynkä verrattuna kesän listaan, mutta kokonaisuudessaan tänä vuonna tuli luettua moninkertaisesti viime vuotta enemmän. Vuoden pisin, lähes 800-sivuinen kirja ajoittui myös syksyn puolelle ja sen parissa kului useampi viikko. Mutta selittelyt sikseen: alla syksyn ja talven luetut ja kuunnellut kirjat järjestyksessä. Toivotaan, että hyvä flow lukemisen suhteen jatkuu myös ensi vuonna!

Kultahattu, F. Scott Fitzgerald. Olen nähnyt Kultahatusta tehdyn elokuvan vuosia sitten, mutta jostain syystä en koskaan lukenut alkuperäistä kirjaa. Rakastan 20-lukua, senaikaista muotia ja juhlia, mutta tämä kirja on paljon muutakin. Henkilökohtainen ja samalla surullinen tarina siitä, kuinka ihmisen taakse piiloutuu paljon enemmän kuin ulospäin näkyy.

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, Elena Ferrante. Napoli-sarjan kolmas osa, joka käsitteli aikuisvuosia. Tämän kirjan henki poikkesi mielestäni aiemmista ja käsitteli selvästi enemmän aikuisia teemoja, kuten äitiyttä ja politiikkaa. Draamaa ja ihmissuhdesolmuja ei kuitenkaan puuttunut tästäkään osasta ja odotankin innolla, että saan viimeisen osan käsiini kirjaston varausjonon edetessä.

Middlesex, Jeffrey Eugenides. Tämän tiiliskiven kanssa kuluikin hetki, mutta Pulitzer-palkinnon saanut kirja oli ehdottomasti sen arvoinen. Kirja kertoo hermafrodiitista, joka ei paljasta kaikkea heti. Kirjan tarina alkaa kaukaa historiasta ja päättyy nykyhetkeen, käyden läpi usean ihmisen elämän ja tunteiden kirjon. Koskettava kirja, joka roikkui luettavien listallani useamman vuoden. Päätyy heittämällä suosikkikirjojeni joukkoon.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Sisko Savonlahti. Ensimmäinen koskaan kuuntelemani kirja, lukijana oli Pirjo Heikkilä. Kirja oli kuvaus ihan tavallisesta kolmekymppisen elämästä nykypäivänä: journalistin pätkätöistä, Tinder-treffeistä, sipseistä ja arjesta. Pidin kirjasta ja ymmärrän siihen kohdistuneen hehkutuksen, mutta toisaalta taas haen kirjoista tarinoita erilaisesta elämästä jossain muualla. Tämä liippasi ajoittain niin läheltä, että sen kuunteleminen tuntui välillä oudolta ja melkein inhottavalta. Se kertoo kuitenkin siitä, että kerronta on realistista ja kirja todella tulee lähelle.

Aki Hintsa – Voittamisen anatomia, Oskari Saari. Tätä kirjaa välttelin pitkään. Jostain syystä niin käy minulle aina, kun jotain hehkutetaan kaikkialta samaan aikaan. Mutta täytyy sanoa, että kirja on ainakin osaltaan kaiken saamansa suosion arvoinen. Hintsan filosofia ja lähestymistapa eivät ole uusia juttuja, mutta voin helposti uskoa, että kaikki niitä eivät ole tulleet ajatelleeksi. Erityisesti pidin formuloihin liittyvistä kuvauksista ja kuljettajien kasvutarinoista, varsinkin kun kisojen katsominen oli iso osa omaa lapsuuttani. Jos formuloita ei vielä ole urheiluna pitänyt, kirjan luettuaan mielipide varmasti muuttuu.

Becoming, Michelle Obama. Toinen kuuntelemani kirja, itse kirjailijan lukemana. Obaman elämänkerta on todella mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Se avaa ikkunan edellisen ensimmäisen naisen elämään ja kertoo kattavasti taustoista, perheestä ja lapsuudesta. Pakko vielä mainita, että kirjailijan rauhallinen ääni sopii lukijaksi mielettömän hyvin. Kuuntelin tätä monesti iltaisin ennen nukahtamista podcastien sijaan, sopii siihen tarkoitukseen loistavasti.

Jotain vanhaa ja ripaus tavallista

IMG_0442

Aika tuntuu pysähtyneen, mutta kuluvan täydellä vauhdilla samaan aikaan. Pelkään, että havahdun tästä samasta paikasta viiden vuoden päästä eikä mikään ole muuttunut.

Ajattelen kirjoittamista päivittäin, mutten tee sitä yhtään. Iltaisin saan mitä mahtavimpia ideoita, mutta en kirjoita niitä ylös ja aamuun mennessä ne ovat unohtuneet.

Tulee väkisinkin mieleen klassikkoelokuva Päiväni murmelina. Teen samoja asioita päivästä toiseen, kirjoitan tänne aina siitä, että pitäisi kirjoittaa. Töissä on samat projektit, juon samaa kahvia samasta kupista, käytän samoja vaatteita. Opiskeluaika ja Tanska tuntuvat kaukaisilta, enkä kaipaa kumpaakaan enää. Olen kasvanut ohi sen ajan.

Ympyrät sulkeutuvat ja pahimmat pelot toteutuvat. Muutaman viikon päästä muutan takaisin siihen asuntoon, jossa en halunnut enää milloinkaan asua. Vaikka se ahdistaa, tunnen samalla outoa rauhaa. Seinät ovat samat, mutta muuttaja ei. Elämän siellä ei tarvitse olla samanlaista kuin kolme vuotta sitten. Eikä se olekaan.

Voin tehdä siitä asunnosta ja elämästäni juuri sellaisen kuin haluan.

Juuri nyt siihen kuuluu armollisuutta, inspiroivia töitä ja suuria unelmia. Keramiikkakurssia, jossa on toisinaan ihanan rentouttavaa ja toisinaan turhauttavaa, kun savi ei taivu tahtoon. Ystäviä, jotka ottavat mukaansa tapahtumiin, kertovat elämästään, haluavat askarrella ja syödä joulutorttuja. Viikonloppureissuja, joilla luistellaan, käydään sienessä ja uidaan hyytävän kylmässä vedessä. Kirjoja, Netflixiä ja ihan liikaa Lidlin hummusta.

Lopulta ihan tavallisen ihmisen tavallista elämää tavallisine huolineen.

Muuttolinnuista, menneisyydestä ja vähän muustakin

68C1B0DC-2200-42F7-9C4B-29048AC9556C7D551822-271F-44B1-84A0-9C354F579B42

Syksy on täällä ja olen siitä suunnattoman onnellinen. Se tuo aina mukanaan uutta ja muutosta, mutta myös kaipuuta. Muuttolinnut lähtevät ja mieli tekisi itsekin, mutta sen aika ei ole vielä.

Muutama viikko sitten kaipasin jotain katsottavaa ja turvauduin suosikkisarjaani The Officeen ja kyllä – siihen jenkkiversioon. Sen lisäksi, että kyseinen sarja saa minut aina hyvälle tuulelle, se laukaisee myös tietynlaisen kaipuun ja vie ajassa taaksepäin. Aloitin The Officen katsomisen nimittäin vuonna 2011, jolloin asuin Amerikassa. Kaipuu siihen syksyyn (vaikka se rankkuudessaan ylsikin tämänhetkisen elämäni top viiteen) on ollut erityisen suuri viimeisen kuukauden ajan.

Siltä ajalta on jäänyt monikin asia mieleen, mutta eniten kaipaan silloista tunnelmaa. Kaipaan syksyä ja talvea siellä, ihmisiä ja paikkoja, jopa kämppiksiäni ja huonettani asuntolassa. Halloweenia, kiitospäivää, Saint Patrick’s Dayta. Kampusta, sen poikki kävelyä ja kahvilaa, josta hain aamuisen latteni matkalla brittiläisen kirjallisuuden tunnille. Tammia, kymmeniä oravia ja kaskaita, jotka sinä vuonna ääntelivät puissa. Ja sitä, että ihmisille oli niin helppoa puhua.

Jenkkivuoteni oli ehdottomasti yksi parhaista vuosistani ikinä ja näen sen vaikutuksen merkittävänä nykyisessä itsessäni. Ei ole sattumaa, että parhaimmat ystäväni Tanskassa olivat amerikkalaisia. En ole tyytyväinen siitä, mitä maassa tapahtuu nyt, mutta osa sen kulttuurista, slangista ja tavoista asuu edelleen vahvana minussa.

Tänä syksynä en kuitenkaan (valitettavasti) lähde Amerikkaan eikä uutta ala koulunkaan tiimoilta, mutta muiden asioiden kyllä. On viikoittaista ulkotreeniä ja työväenopiston keramiikkakurssia. Sämpylöiden leipomista, hyllyjen kiinnitystä seinälle ja kirjoja. Syntymäpäivät ja viimeinen vuosi kaksikymppisenä. Tekemistä töissä, yhden ikuisuusprojektin aloitus ja joidenkin asioiden loppuunsaattaminen. Ja tärkeimpänä sellainen olo, että hyvä tästä vielä tulee.

Kansalaisaloite mikromuovien kieltämisestä kosmetiikassa

Olen täällä blogissa ennenkin paasannut muoveista ja mikromuoveista: kyseessä on globaali uhka, johon on puututtava mahdollisimman pian. Vaikka kosmetiikan mikromuovien päästöjen on arvioitu olevan vain 2-3 % luokkaa kokonaispäästöistä, on silti kyseessä tärkeä asia. Primääristen eli tarkoituksellisesti valmistettujen mikromuovien kontrollointi on helpompaa kuin sekundäärisesti (esimerkiksi auton renkaista) aiheutuvien mikromuovien kontrollointi.

Sen vuoksi vetoankin kaikkiin mikromuovien käytön kosmetiikassa kieltävän kansalaisaloitteen kirjoittamisen puolesta. Aikaa on vielä ensi lauantaihin eli 18.8. asti ja aloitteen pääsee allekirjoittamaan täältä:

https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2986